2009

Simo Sirviö (ent. Rönkkö)

Minun toinen ja samalla viimeinen kauteni Jipossa. Edellinen kausi oli päättynyt varsin mukavaan viidenteen sijaan ja tälläkin kaudella oli jälleen tarkoitus lähteä kiusaamaan suuremman budjetin seuroja periksiantamattomalla Jippo-asenteelle. 

Kauden ensimmäiseen otteluun Poriin lähdimme matkaan harvinaisesti ottelua edeltävänä päivänä ja yövyimme Tampereella hotellissa. Tämäpä ei juuri auttanut, vaan PoPa pyöräytti Karhuhallin taululle varsin tylyt 4-0 lukemat. Oli muuten ensimmäinen ja viimeinen kerta minun Jippo-uralla, kun valmistautuminen otteluun pyrittiin hoitamaan noin virheettömästi. Ehkä se olikin liian pröystäilevää ja Jippo-hengen vastaista. Enemmän minä itsekin nautin siitä, kun söimme ”Piden” (Tero Tahvanainen) äidin laittamaa ruokaa, jossain levikkeellä luonnonhelmassa, kuten vieraspelireissulla oli yleensä tapana. Siinä se yhteisöllisyys ja joukkuehenki pääsi huomattavasti paremmin rakentumaan. 

Ensimmäisen pelin turpasaunan jälkeen kausi lähti paremmin liikkeelle ja seuraavasta seitsemästä pelistä oli tuloksena neljä voittoa ja kolme tasapeliä. Tämän jälkeen alkoi varmasti minun Joensuussa viettämän ajan tuloksellisesti huonoin jakso Jipossa, kun hävisimme seuraavasta kuudesta pelistä peräti viisi ja putoamispeikko alkoi kolkutella uhkaavasti ovelle. Tämän todella heikosti sujuneen vaiheen aikana myös joukkueen ykkösmaalivahti ”Iksa” (Mikko Ikonen) loukkasi polvensa Suomen Cupin vierasottelussa Malmin Palloseuraa vastaan, joka myös valitettavasti näkyi joukkueen takalinjoilla. 

Säilymistaistelun kulminaatiopisteeksi nousi muutama ottelu, jotka ovat jääneet erityisen hyvin mieleen. Yksi niistä oli 0-1 vierasvoitto AC Oulusta 15. ottelukierroksella. Olimme saaneet otteluun varamaalivahdiksi Kuopiosta Petri Kuikan, joka piti pinkissä peliasussaan nollapelin vastustajan armottomassa pallosateessa ja siihen päätteeksi, kun ”Essi” (Esa-Pekka Vartiainen) nautiskeli toisella jaksolla ”Tinken” (Timo Tahvanainen) tarjoilemasta läpiajosta uransa ensimmäisen Jippo-maalin ohi voimattoman Dennys Rodriguesin oli fiilis kyllä melko timanttinen. 

Toisena tärkeänä pelinä nousee yhä mieleen Torniossa kärsitty kirvelevä tappio alkukauden nollakerholaista TP-47:ää vastaan. Sen ottelun voittamalla olisi ollut selvästi helpompi hengittää loppukauden ajan, mutta niin vain torniolaisten onnistui viimeisillä minuuteilla iskeä voittomaali. Pelin jälkeen vastustajan Mikko Barsk hehkutti vielä paikallisessa aviisissa, kuinka Jippo tulee varmasti tippumaan ja Tornion paljon hehkutettu Great Escape tulee onnistumaan, jonka jälkeen viimeistään päätimme, että torniolaiset saavat kyllä itse jatkaa seuraavana kautena pelaamista Kakkosessa. 

Helposti se ei kuitenkaan käynyt, pisteitä saatiin kauden loppupuoliskolla harvakseltaan mukaan, joten viimeisellä kierroksella lumisateisessa Vaasassa panokset olivat selvät. Kamppailimme TPV:n ja TP:47:n kanssa kahdesta viimeisestä säilyjän paikasta. Voitolla jo varmasta putoajasta FC Kiistosta sarjapaikka olisi ollut selvä, mutta puoliajalla Kiisto oli siirtynyt jo 2-0 johtoon. Samaan aikaan myös pahimmat kilpailijat olivat siirtyneet johtoon omissa otteluissaan ja tilanne alkoi näyttää katastrofaaliselle. Painoimme toisella jaksolla vimmatusti päälle, muttei se riittänyt, kuin 2-1 kavennukseen. Pelin jälkeen kyyneleet nousivat väkisin silmiin. Tähänkö se Jipon matka Ykkösessä sitten päättyi? Makasin maassa pettymyksestä lyyhistyneenä, kun katsomossa ja vaihtopenkillä muita otteluja seuranneet juoksivat kentälle ja huusivat, että TP-47 oli myös hävinnyt oman ottelunsa. Äärimmäinen helpotus oli siinä vaiheessa päällimmäinen fiilis sisälläni. Kausi oli ollut välillä melkoista korpivaellusta, vaikka olimme pelanneetkin pääsääntöisesti varsin hyvää futista, jossa oli tarkoitus pitää palloa. Onneksi pisteet kuitenkin riittivät sarjapaikan uusimiseen. 

Paluumatka Joensuuhun oli kostean riehakas ja taidettiinpa siinä ”Tokon” (Tornike Bakhtadze) rintakarvatkin polttaa matkan aikana juhlan kunniaksi. Bussimatkan aikana muistimme myös laittaa terveisiä Tornioon, että he olivat unohtaneet aikaisemmin tarkistaa karjalalaisilta, että Jippo ei tipu koskaan, jonka jälkeen toivottelimme heille hyvää matkaa Kakkoseen. Joukkue oli siis varsin täynnä hyvää urheiluhenkeä. 

Omaan pääkoppaan Jiposta jäi paljon unohtumattomia muistoja, niin peleistä kuin jälkipeleistäkin. Joukkueessa oli paljon huikeita persoonia, Määttäsen veljeksiä unohtamatta, ja joukkuehenki oli kyllä helvetin hyvä. Aina. Parasta minusta Jipossa oli kuitenkin se asenne, millä otteluissa pelattiin. Siitä minä nautin ja sitä minä toivon Jipossa tulevaisuudessakin näkeväni. Hienoa että sain kahden vuoden ajan olla osa Jipon matkaa Ykkösessä.